4 OPINNÄYTETYÖN TUTKIMUSMENETELMÄT

4.1 Yhteistoiminnallinen tiedontuotanto ” Joint fact-finding” (JFF) ja kansalaistiede

Opinnäytetyössä toteutettiin yhteistoiminnallisen tiedontuotannon, Joint fact-finding -menetelmällä laadullinen, kansalaistieteeseen pohjaava tutkimus, jossa tuotettiin tietoa tutkimuskysymyksiin palveluohjauksen nykytilasta ja tulevaisuuden kehittämistarpeista Savonia-ammattikorkeakoululla opiskelevien hyvinvointikoordinaattoriopiskelijoiden kanssa.


Yhteistoiminnallinen tiedontuotanto (engl. Joint fact-finding) on ryhmäprosessi, jossa tuotetaan tietoa käsillä olevaan tutkimusongelmaan (Akordi 2015-10-13; Matsuura ja Schenk 2017, 3). Yhteistoiminnallisen tiedontuotannon toteuttava ryhmä, JFF-työryhmä koostuu erilaisilla taustoilla toimivista asiantuntijoista ja osallistujista. Ryhmän tavoitteena on tuottaa asetettuihin tutkimuskysymyksiin yhteinen synteesi avoimella keskustelulla, jolla toteutettua työskentelyä strukturoi kevyesti ohjaamalla ammattimainen fasilitaattori. (Akordi 2015-10-13; Andrews 2002, 7–11; Core 2019b; Matsuura ja Schenk 2017, 3.)



Parhaimmillaan JFF-työryhmä toteuttaa yhteistoiminnallisen tiedontuotannon prosessin, jonka synteesinä on tieteellisesti ja julkisesti uskottavaa tietoa, jota voidaan käyttää esimerkiksi päätöksenteon tukena. Luotettavaa tietoa tuotetaan siten, että kaikki JFF-työryhmään osallistuvat saavat tuoda keskustelussa oman näkökulmansa esille. (Akordi 2015-10-13; Andrews 2002, 7–10; Core 2019b; Matsuura ja Schenk 2017, 3.) Yhteistoiminnallisen tiedontuotannon prosessin kesto ja laajuus määrittyvät käsiteltävän tutkimusongelman- ja kysymysten mukaan. JFF-työryhmän tuotoksena voi olla esimerkiksi yhteisesti tuotettu synteesi jonkin toimenpiteen vaikutuksista tai yhteisesti hyväksytty kehittämisehdotus kyseessä olevaan tutkimusongelmaan. (Akordi 2015-10-13; Andrews 2002, 7–10; Core 2019b.)



Yhteistoiminnallisen tiedontuotannon lähtökohtana voidaan pitää koottavien JFF-ryhmien yhteisiä ongelmanratkaisun tarpeita, itseisarvo ei ole vain tieteen tai tutkimuksen tekeminen (Akordi 2015-10-13). Yhteistoiminnallista tiedontuotantoa voidaan pitää yhtenä kansalaistieteen variaationa, jossa kansalaiset itse tuottavat tietoa esimerkiksi päätöksenteon tueksi (Akordi 2015-10-13; Andrews 2002, 7–11; Core 2019b). JFF-prosessin käyttö tukee yhdessä oppimista ja on yhdistettävissä myös muihin menetelmiin. JFF-prosessia voidaan toteuttaa käytännössä muun muassa Murrosareena-toteutustavan avulla. (Akordi 2015-10-13; Core 2019b.)



Kansalaistiede (engl. Citizen science) tarkoittaa kansalaisten osallistumista tieteellisen työn toteuttamiseen (Core 2019-02-11). Taru Peltola (2018-06-07) kertoo videolla kansalaistieteen määritelmästä. Kansalaistieteen menetelmässä osallistujat eli kansalaiset nähdään itse tieteenteon aktiivisina osallistujina, ei vain tutkimuskohteina. Pohdinnan ja yhdessä uuden tiedon tuottamisen avoimuus korostuu. (Peltola 2018-06-07.) Kansalaistiedettä on käytetty tieteen tekemisen muotona jo kauan, mutta enemmän esimerkiksi biologian alalla (Peltola 2018-06-07). Luonnosta tiedetyt asiat perustuvat laajasti kansalaistieteeseen, jossa tavalliset ihmiset ovat jo satoja vuosia osallistuneet maastossa näytteiden keräämiseen, joita on käytetty tutkimusmateriaalina (Peltola 2018-06-07). Kansalaistieteen määritelmä kuvaa sen olevan joukkoistettua tutkimusta, jonka tuottamiseen tiedeyhteisön ulkopuoliset voivat osallistua. Kansalaistiede ei ole siis vain tutkimusaineistojen keräämistä ammattilaisilta vaan aitoa vuorovaikutuksen ja osallisuuden lisäämistä. (Laine 2018; Tieteen termipankki 2019.)



Yhteistoiminnallisella tiedontuotannolla, Joint fact-finding -menetelmällä on samanlainen lähtökohta ja näkökulma kuin kansalaistieteellä. Molemmissa käsitteissä halutaan äänioikeus antaa kansalaisille, ”ei-ammattitutkijoille”. Tavoitteena on luoda uutta tietoa, tutkimuseettisesti ja aidosti tieteellisellä tavoitteella. (Akordi 2015-10-13; Core 2019-02-11; Laine 2018; Peltola 2018-06-07.) Tutkimuksen teossa ja tiedonkeruussa noudatetaan kansalaistieteen kymmentä periaatetta, jotka European Citizen Sciense Association on määritellyt (Ecsa 2017).

4.2 Murrosareena ja aivoriihi-menetelmät

Murrosareena on yksi yhteistoiminnallisen tiedontuotannon ja kansalaistieteen toteuttamisen käytännön ryhmätyömenetelmä, jonka avulla voidaan pohtia ja työstää muun muassa erilaisten yhteiskunnallisten kehityskulkujen vaikutuksia tarkastelun kohteena olevaan ilmiöön. (Core 2019a.) Yhteistoiminnallisessa Murrosareena-työskentelyssä jaetaan ideoita ja näkemyksiä tarvittavista muutoksista ja niiden tueksi kehittämistoimista esimerkiksi 10–15 vuoden ajanjaksolla. Murrosareena sopii menetelmäksi hyvin, kun JFF-työryhmä haluaa hahmotella monipuolisesti tulevaisuuden kehittämistarpeita. (Core 2019a.)



Murrosareena työskentely tuottaa kehittämisideoita, ”murrospolkuja”. Yhteisen keskustelun pohjalta voidaan laatia kehittämisideoita ja käytännön toimenpidesuosituksia ratkaisuun johtavalle murrospolulle. (Core 2019a.) Täyden yksimielisyyden sijaan ryhmä pyrkii tuottamaan murrokseen liittyviä näkökulmia ja ideoita runsaasti ja monipuolisesti (Core 2019a). Menetelmä sopii käytettäväksi tutkimuskonteksteihin, joista on olemassa runsaasti tietoa ja näkemyksiä, mutta tulevaisuuden kehityskuluista ei ole pystytty luomaan yhtenäistä käsitystä (Core 2019a). Core-hanke kertoo ”Murrosareena menetelmää käytetyn Suomessa aikaisemmin kansallisella tasolla muun muassa hallituksen energiapolitiikan arviointiin” (Core 2019a).



Aivoriihi (engl. Brainstorming) on luova ongelmanratkaisun ja ryhmätyön menetelmä, jonka tavoitteena on kehittää suuri määrä luovia ideoita ryhmätyöympäristössä siten, että kaikki ryhmän jäsenet voivat osallistua vapaasti keskusteluun ja ideointiin. (Helkama ym. 2020, 248; Innokylä s.a.)



Aivoriihi-menetelmässä uskotaan ideoinnin ja keskustelun määrän tuottavan laatua (Helkama ym. 2020, 248; Innokylä s.a.). Kantavana ajatuksena on, että suuri ideoiden määrä tuottaa lopulta luultavasti toteuttamiskelpoisia ratkaisuja käsittelyssä olevaan kysymykseen tai ongelmaan (Helkama 2020, 248; Innokylä s.a.).



Aivoriihen teoreettisena viitekehyksenä voidaan pitää sosiaalisen helpontumisen ilmiötä, tällöin ihmisten ryhmässä tai yleisön edessä tekemä suoritus paranee (Helkama ym. 2020, 226). Tällä kuvatulla tavalla ryhmäkeskustelussa toisten ihmisten läsnäolo virkistää ja aktivoi ihmisiä mahdollisesti parempiin suorituksiin. (Helkama ym. 2020, 226). Tällaisen ryhmäkeskustelun on todettu mahdollistavan lisätä ideoinnin määrää ja motivoida osallistujia enemmän kuin heidän ideoidessaan yksin. (Helkama ym. 2020, 248.) Aivoriihi sopii käytettäväksi menetelmänä, kun halutaan ensin tuottaa vapaasti suuri määrä ideoita, ja sitten ryhmän keskustelulla karsia käyttökelvottomimmat ideat pois ja kiteyttää lopulliseen synteesiin käyttökelpoisimmat (Helkama ym. 2020, 248). Aivoriihimenetelmän käyttöä puoltavana tekijänä onkin juuri siis ideoinnin ja keskustelun vapaus ja runsaus. Toisen osallistujan läsnäolon ja ideoinnin pohjalta voi keskustelussa syntyä uusia ideoita reaaliaikaisesti. Näin ollen yhteistoiminnallisesti löydetään uusia tapoja lähestyä tarkasteltavaa asiaa. (Helkama ym. 2020, 248; Innokylä s.a.)



Yleensä Murrosareena-työryhmiin kokoonnutaan useammilla tapaamiskerroilla työstämään aihetta (Core 2019a). Tästä syystä opinnäytetyön yhteistoiminnallisessa tiedontuotannossa käytetty menetelmä on ehkä lähempänä kerran kokoontuvaa aivoriihtä. Aivoriihen yhdelläkin tapaamisella voidaan tuottaa runsaasti ideoita tutkittavaan aiheeseen (Innokylä s.a.).



Yhteistoiminnallinen tiedontuotanto ja kansalaistiede yhdistyivät tässä opinnäytetyössä tutkimusmenetelmäksi, joka on sopuisa yhdistelmä murrosareenan ja aivoriihen-toteuttamistapaa. Tapauksessamme menetelmällä luotiin vapaa ja turvallinen ryhmätyöympäristö, joka rohkaisi osallistujia keskustelemaan palveluohjauksen nykytilasta. Ryhmätyöympäristössä luotiin yhteistoiminnallisesti synteesi palveluohjauksen tulevaisuuden kehittämistarpeista ja murrospoluista. Tässä opinnäytetyössä yhteistoiminnalliseen tiedontuotannon työryhmään valittiin pääosin sosiaali- ja terveysalalla työskentelevä ryhmä, jotka opiskelivat hyvinvointikoordinaattoreiksi. Näin lähdettiin kuvaamaan ilmiötä ja sen tulevaisuutta työtä tekevien, ei-ammattitutkijoiden näkökulmasta.